Nepsylapsen opintie

16.12.2021

Keskimäärin ADHD-oireisia lapsia on Suomessa jopa 7% peruskoululaisista. (Lähde: Käypähoito.fi, 2019) Se tarkoittaa käytännössä sitä, että keskimäärin jokaisella luokalla olisi 1-2 oppilasta, joilla olisi ADHD. Opettajalle ja muille oppilaille se tarkoittaa sitä, että opettajan aika ei jakaudu tasan kaikkien oppilaiden kesken, sillä yhden tai kahden oppilaan kohdalla aikaa kuluu yleensä huomattavasti enemmän kuin muiden kohdalla. Tämä on seurausta integraatio-ajattelusta eli siitä, että kaikki oppilaat oppivat yhdessä.

Minun mielestäni on selkeästi väärin niin sanottuja normi-oppilaita kohtaan kuin opettajaa ja erityisoppijaakin kohtaan. 

Erityistä apua tai ohjausta tarvitsevalle oppilaalle tulee huolehtia hänen tarvitsemaansa ohjausta ja opetusta. Jos hän ei voi opiskella ison luokan kanssa hälinässä ja nopeasti etenevän opetuksen avulla, tulisi mielestäni huolehtia siitä, että lapsi saa oikeasti ja yhdessä suunnitellusti tarvitsemaansa tukea niin oppimiseen kuin muille niin normaalien tilanteiden eli sosiaalisen tilanteiden hallintaan. ADHD vaikuttaa suuresti elämään monin tavoin. ADHD lapsi tai nuori on muita vilkkaampi eikä ehkä hahmota kaikkia esille tuotuja seikkoja. Usein hän ei myöskään piilota hämmennystään vaan tuo sen esille tilanteessa kuin tilanteessa. Hän saattaa olla fyysisesti levoton ja kaipaa jatkuvasti tekemistä. Itse olen myös huomannut sen, että ADHD-lapsi on poikkeuksellisen lahjakas aina jossain tietyssä asiassa: toiset ovat superhyviä matematiikassa, toiset oppivat kieliä "vain katsomalla kirjaa" ja toisille liikunta on kuin toinen luonto. Kerkeääkö opettaja aina vahvistamaan näitä hyviä ominaisuuksia?

Olisi tärkeää, että tulevaisuudessa hoitotyön lisäksi huolehdittaisiin siitä, että nämä erityiset oppilaat saisivat ansaitsemaansa tukea ja oppia myös koulussa, jotta paine kodin tukemiselle opintiellä vähenisi. ADHD lapsi/nuori on ihanan omanlaisensa persoona, mutta aiheuttaa kotona aikamoista härdelliä usein iltamyöhään saakka, jonka jälkeen vanhemmille olisi suotavaa rauhallinen lepohetki eikä Wilman läpikäymistä, tukipaperien täyttämistä ja erityisopen ehdotusten selaamista. Tuen pitäisi olla sellaista, mikä räätälöitäisiin jokaiselle perheelle ja jokaiselle oppilaalle erikseen. Se voisi käytännössä olla esimerkiksi aamuisin tuen hankkimista perheeseen, jotta lapsi menisi ajoissa häntä kotipihalta hakevaan koulutaksiin; ei eksyisi matkalla kodista taksiin, olisi puettuna asianmukaisesti, olisi syönyt ja juonut aamulla ja olisi jopa puhelinkin taskussa. 

Näitä aikamoisen yksinkertaisia, mutta erityisiä tukia ei vain löydy. Olen usein etsinyt (aivan kuten moni muukin tuttuni) erityisiä palveluja erityisille lapsiperheille. Niitä ei vain yksinkertaisesti ole? (jos on, saa laittaa siitä viestiä tästä, kiitos)

Tutkimusten mukaan yllättävän monet myöhemmin elämässään hankaluuksiin joutuneet lapset ovat niin sanottuja nepsylapsia eli heillä on diagnosoitu tai diagnosoimaton neuropsykiatrinen haaste. Heillä voi olla ADHD (vilkkaus, impulsiivisuus), ADD (häiriöherkkyys, oman elämän hallinnan vaikeus) tai autistisia oireita (henkisiä jumituksia asioihin /tilanteisiin, keskittyminen poikkeavaa, hankaluuksia sosiaalisen vuorovaikutuksen taidoissa). Tietysti tämänlainen nopeasti muille näkyvä haaste aiheuttaa vastareaktioita ja jopa suoranaisia hankaluuksia ja ongelmia elämässä, vaikka kyseessä ei olekaan vika, vaan synnynnäinen haaste lapselle tai nuorelle itselleen. 

Nepsylapsen ja hänen perheensä tukemiseksi voitaisiin tehdä opintiellä paljonkin. Koulu voisi olla tulevaisuuden lasten sosiaalityön keskus. Koulusta voitaisiin aika yksinkertaisesti luoda monenlaisille lapsille turvallinen paikka, jossa jokainen saisi tarvitsemaansa hoitoa ja terapiaa. Onneksi osa palveluista, esimerkiksi puheterapiat ovat jo osana kouluarkea. Olisi aivan loistava ratkaisu, jos koulun arkeen saataisiin esimerkiksi lisää koulukuraattorin monipuolisia palveluja, nuorisotyön palveluja ja vaikka vapaaehtoisia aikuisia välitunneille. Kaikki toiminta kouluissakaan, opintiellä, ei tarvitse olla ammatillista. Pääasia, että kaikkea toimintaa ohjaa joukko ammattilaisia, mutta esimerkiksi osa välitunneilla olevista aikuisista voisi olla vaikka vapaaehtoisia vanhuksia, joiden kanssa nuorilla voisi syntyä hyviäkin keskusteluja ja sosiaalisia suhteita. Me olemme luoneet koulusta laitosmaisen keskuksen, jossa tärkein asia on opiskella oppiaineita. Mitä jos oppiaineiden lisäksi opiskeltaisikin sosiaalisia suhteita eri ikäisten kanssa? Lisäksi opittaisiin välitunneilla vaikka tunnetaitoja nuorisotyöntekijöiden ohjauksella? Näin opettajien valtavaa painetta hoitaa "kaikkia tilanteita" helpotettaisiin ja annettaisiin heille se työrauha eli mahdollisuus keskittyä oman aineen tai luokan opettamiseen.

Niin sanotulla nepsylapsella on aina oman kokemukseni mukaan jotain erityisiä lahjakkuuksia. Lapsi voi olla esimerkiksi erityisen hyvä matematiikassa, luonnontieteissä, kielissä. Hän voi olla myös poikkeuksellisen hyvä sosiaalisissa taidoissa, esiintymisessä tai organisoimisessa. Olisi tärkeää löytää jokaisen lapsen lahjakkuus ja luonnollinen tapa tehdä työtä. Kaikille tämä ei ole suljetussa tilassa hiljaa istuen työskentely. Ja miksi näin edes pitäisikään olla..? Tärkeää olisi löytää jokaisen oma tapa oppia, sillä eihän koulun tarkoitus ole todella Käydä koulussa ja istua paikallaan, vaan tukea jokaisen henkilökohtaista oppimista. Opintietä, eikös vaan?

* MITÄ JOS KOULUSSA OLISIKIN AINA MONEN ERI AMMATTIRYHMÄN EDUSTAJIA OPPILAIDEN KESKUUDESSA?

* PALVELUT LAPSIPERHEILLE KOTIIN RÄÄTÄLÖITYNÄ, TARPEEN MUKAISESTI!